Suomalaiset kertovat itselleen mielellään tarinaa Suomesta koulutuksen suurvaltana. Juhlapuheet ilmaisesta koulutuksesta, peruskoulun keksimisestä ja kansainvälisen tason huippuyliopistoista imartelevat kansallista itsetuntoa. Menneiden saavutusten loisteessa lämmitteleminen estää kuitenkin näkemästä nykyisiä ongelmia.

Menneiden saavutusten loisteessa lämmitteleminen estää näkemästä nykyisiä ongelmia.

Samankaltainen itsetyytyväinen pöhöttyneisyys vaivasi pitkään terveydenhuollosta käytyä keskustelua. Poliitikot puhuivat kirkkain silmin maailman parhaasta terveydenhuollosta samalla, kun julkisten palveluiden varassa olevat "asiakkaat" suunnistivat kauhun ja raivon sekaisin tuntein maisojen, kantojen ja puhelinpalveluiden viidakossa ja yrittivät saada apua itselleen tai läheiselleen – usein hankalasti tai tuloksetta.

Viime vuosina on vähitellen tajuttu, että terveydenhuolto on ajautunut kriisiin. Hoitajat kärsivät surkeista työoloista, lääkärit hirveästä Apotti-järjestelmästä ja potilaat hoidon epätasa-arvoisuudesta. Samankaltaista silmien avausta kaipaisi kipeästi myös koulutuskeskustelu.

Nuorten oppimistulokset ovat heikentyneet nopeasti ja väestön koulutustaso pysähtynyt. Sosiaalinen tausta vaikuttaa yhä enemmän oppimistuloksiin ja koulutustasoon, eivätkä yleissivistävän koulutukseen resurssit ole nousseet 1990-luvun lamaa edeltävälle tasolle. Suomalaisnuorten  koulutustaso on pudonnut jo OECD-maiden keskitason alapuolelle. Lukutaito rapistuu häkellyttävää vauhtia.

Millainen koulutuksen mallimaa on sellainen, jonka peruskoulu tuottaa oppilaita, jotka eivät osaa edes lukea kunnolla?

Millainen koulutuksen mallimaa on sellainen, jonka peruskoulu tuottaa oppilaita, jotka eivät osaa edes lukea kunnolla?

Usein, kun näitä ongelmakohtia yritetään tuoda ilmi, ilmestyy jostain pahastunut poliitikko tai sovitteleva asiantuntija toppuuttelemaan, että asiat ovat Suomessa kuitenkin kansainvälisesti vertaillen vielä hyvin, ikään kuin se olisi suurikin saavutus. On Suomessa varmasti monikin asia loistavasti esimerkiksi Bulgariaan verrattuna, mutta se ei tarkoita, että asiat olisivat hyvin: ne ovat vain vähemmän huonosti kuin jossain muualla.

Kuvaavaa on, että hallitusneuvotteluissa eniten julkisuutta sai koulujen kännykkäkielto, vaikka  kouluilla on jo nyt lain mukaan mahdollisuus rajata oppilaiden kännyköiden käyttöä. Älypuhelimet ovat helppo yhteinen vihollinen: Niiden turmelevasta vaikutuksesta vallitsee laaja konsensus, ja puhelimet edustavat mielessämme kaikkea sitä, mikä nyky-yhteiskunnassa ja maailmanmenossa ylipäätään on vialla. Kaikilla on niistä paljon tunteita ja sanottavaa, ja siksi poliitikoillekin älypuhelimet ovat houkutteleva savuverho, jolla voi peittää esimerkiksi koulutuksen rahoituksesta puuttuvat miljardit, ammattikoulujen kurjistamisen ja vapaan sivistystyön alasajon.

Älypuhelimet ovat helppo yhteinen vihollinen.

Näyttää siltä, ettei koulu selviydy edes perustaitojen opettamisesta, mutta sen sijaan, että niiden annettaisiin keskittyä niihin, poliitikot ja lobbarit keksivät jatkuvasti uusia tehtäviä, joita koulun pitäisi ottaa hoitaakseen. Miksei koulussa kerrota yrittämisestä? Miksei koulussa opeteta hakemaan asuntolainaa, täyttämään veroilmoitusta tai ensiaputaitoja? Vantaalla peruskoulun seitsemäsluokkalaisten lukujärjestykseen lisättiin hiljattain tunnetaitojen opiskeleminen.

Parasta koulutuspolitiikkaa olisi antaa kouluille rahaa – ja jättää ne sitten rauhaan.

Tuija Siltamäki

Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka juontaa OAJ:n paneelikeskustelun Porin SuomiAreenalla keskiviikkona 28.6. kello 10. Keskustelussa tentataan poliitikoilta ratkaisuja, joilla Suomi palaa koulutuksen suurvallaksi.

Lue lisää OAJ:n SuomiAreena-ohjelmasta ja osallistu paikan päällä tai etänä!

Tuijan kuva: Miikka Pirinen / WSOY